Aharsi: Bengalintiikeri

Bengalilainen kertomus

*

Aharsi, suuri bengalintiikeri, oli uppoutunut mietteisiinsä. Oli talvi, ja se vasta totutteli jään tuntuun tassunpohjia vasten. Tiikeri värisi kylmästä mangroven lämmintä mutaliejua kaivaten.

Aharsi kaipasi monia asioita. Se kaipasi auringonpaistetta, joka sai sen oranssin turkin hehkumaan, tai sitä, kuinka keskipäivän kirkkaus toi sen mustat raidat esiin hurjina kuin mustat salamaniskut. Se kaipasi päiväunia iltapäivän kuumuudessa ja viimeisiä auringonsäteitä, jotka suodattuivat läpi viidakon kasvillisuuden. Se pohti, kuulisiko enää koskaan harakkataskujen rupattelua puissa tai haistaisi tuulen mukana kantautuvaa kypsien mangojen ihanaa tuoksua. Bengalintiikeri yritti kovasti kuvitella näitä ohikiitäviä, suloisia hetkiä mielessään. Aharsi kaipasi kotiin.

Aharsin viiksikarvat nousivat pystyyn ja tiikeri huokaisi niin syvään, että jäistä maata nokkineet kottaraiset kohosivat harmaalle taivaalle. Jo kolme tuntia oli kulunut, ja vaikka tiikeri oli miettinyt ankarasti, mieleen olivat nousseet vain epämääräiset puolikkaat muistot mangoista ja mangrovesoista. Se huolestui, että oli unohtamassa kotinsa kokonaan.

Kun Aharsi saapui äitinsä ja isänsä kanssa Englannissa sijaitsevaan eläintarhaan, oli kaikki aluksi kovin jännittävää. Se suorastaan ahmi sisäänsä kaikkea ympärillään ja sen meripihkanväriset silmänsä hehkuivat innostuksesta, kun se hyppeli puun luota seuraavalle, haisteli kukkia ja tavoitteli käpälillään pienintäkin hyönteistä.

"Rauhoituhan nyt", äiti sanoi. "Olet matkustanut pitkän matkan. Sinulla on vielä runsaasti aikaa tutkia kaikkea, mutta nyt sinun täytyy levätä."

Nuorella tiikeripojalla oli kuitenkin liian kiire, eikä se ehtinyt levätä. Se halusi tavata uusia eläimiä ja kiivetä uusiin puihin. Uudessa kodissa oli niin paljon opittavaa. Ennen kuin aurinko sinä päivänä laski, Aharsi oli hypähdellyt kaikkien eläinten häkkien luo, kysynyt niiltä kysymyksen toisensa jälkeen, ihaillut paratiisilintujen eksoottisia värejä ja haistellut sarvikuonoaitauksen makeaa, erikoista heinäntuoksua.

Mitä enemmän Aharsi tutki, sitä selvemmäksi kävi, että uusi koti oli aivan erilainen vanhaan verrattuna. Nyt Aharsia huolestutti, että se oli unohtanut kaikki kalliit muistonsa kotimaastaan. Se pelkäsi unohtaneensa, mitä bengalintiikerinä oleminen tarkoittaa.

*

Aharsi puristi silmänsä kiinni ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle. "Muista", se sanoi itselleen. "Yritä kovempaa!"

Tunnit kuluivat, päivä hämärtyi ja muut eläimet alkoivat valmistautua yöpuulle. Hetken kuluttua Aharsi tunsi, kuinka joku tuijotti sitä. Se avasi toisen silmänsä, varoen ettei keskittyminen herpaantuisi, ja yritti muistaa, yritti vain muistaa. Siinä oli Zody, leopardi.

"Mitä sinä teeeeeeeeet", se kysyi matalalla, kehräävällä äänellä.

"Muistelen", Aharsi vastasi. "Ja jos sinulle sopii…" Aharsi sulki taas silmänsä ja yritti keskittyä entistä ankarammin.

"Muuuistelet?" Zody kysyi.

”Niin. Olen unohtanut kokonaan, mitä tarkoittaa olla bengalintiikeri, mistä minä olen tullut, joten yritän muistaa sen kaiken ennen kuin se katoaa lopullisesti. Ja nyt, jos sinulle sopii…"

Aharsi sulki taas silmänsä ja yritti luoda eteensä kuvia kotimaastaan.

"Et pääse kovinkaan piiiitkälle, jos silmäsi ovat kiinni", Zody totesi.

Aharsi avasi silmänsä oikein suuriksi ja näytti ärsyyntyneeltä. "En pääse mihinkään, jos et anna minun ajatella rauhassa!" se sanoi. "Et ymmärrä kuitenkaan, et ole edes tiikeri, saati bengalintiikeri! Olet leopardi!"

"Senkin hölmöläinen!" Zody sanoi naurusta hyristen. "Katso tuota!" Se osoitti kiiltävää jäälaikkua kovassa maassa. 

Aharsi tuijotti Zodya hämmennyksen vallassa. "Olet tainnut mennä hieman sekaisin, Zody", Aharsi sanoi ja myös sitä alkoi vähän naurattaa.

"Jos haluat muiiiistaa, millaista on olla tiiiiikeri", Zody sanoi ystävällisesti, "niin katso!"

"Hyvä, jos annat minun sitten olla rauhassa, niin voin katsoa."

*

Aharsi taivutti niskaansa hieman ja katsoi maassa olevaan jään muodostamaan peiliin. Zody kehräsi sen olkapään takana.

"Onpa sinulla upeat raidat", Zody sanoi. "Kun minä katson peiliiiin, näen omat täpläni. Kenelläkään ei ole samanlaisia täpliä kuin minulla. 

Äidilläni oli täplät, samoin äitini äidillä ja äidinäitini äidillä… ja niin edelleen aina iso-iso-iso-isoäitiini saakka, joka kiisi vapaana Etelä-Afrikan savanneilla."

Aharsi huomasi, että Zodyn silmät kirkastuivat, kun se kuvitteli kotiseutunsa paahteisen savannin ja vehreät viidakot. "Kun näen täpläni", se jatkoi, "näen koko historiani. Ja täpliäni minulta ei voi viedä." Se iski silmää Aharsille. "Onhan kuitenkin niin", se sanoi, "ettei leopardi pääse täplistään!"

"Mutta eikö sinuun koskaan iske koti-ikävä tai suru?" nuori tiikeri kysyi hieman haikeasti. "Täällä kaikki on aivan toisin."

"Kaikille meille tulee koti-ikävä", Zody vastasi jäätä raapien, "mutta katso näitä peilikuviamme. Emme me nyt niiiin erilaisia ole. Sinä tulet Intiasta ja minä Afrikasta, mutta meillä on samanlaiset viiksikarvat, eikö vain? Ja katso…" Zody piirsi terävillä kynsillään aaltoviivan jäähän, ja nosti tassunsa sitten ilmaan, jossa ne välkehtivät hämärtyvässä valossa. "Meillä molemmilla on tällaiseeet", se virnisti.

Juuri silloin norsuaitauksesta, eläintarhan itänurkasta, kaikui mahtava törähdys.

"No eihän se ole kovin ihmeellistä", Aharsi sanoi. "Olemme molemmat kissaeläimiä. Mutta en minä muistuta noita norsuja millään tavalla, vai mitä?"

Zody kikatti. "Ne näyttävät ja kuuuulostavat erilaisilta, mutta ihan varmasti norsuihinkin iskee koti-ikävä. Se teillä on yhteistä."

Aharsin ilme oli epävarma, ja se ajatteli, että norsut olivat aivan liian suuria ja vahvoja ollakseen surullisia. "Ne muistavat varmasti edelleen, mistä ovat kotoisin", se sanoi. "Äitini sanoi minulle, että norsu ei koskaan unohda."

Zody sähähti ja kieri kovalla maalla kikattaen. "Pitää paikkansssssssa!" "Norsu ei koskaan unohda!"

"Ja olen ihan varma, ettei seeproja pelota", Aharsi jatkoi, edelleen hieman huonotuulisena, vaikka ystävän temput alkoivatkin jo hieman hymyilyttää.

"Etkö ole nähnyt, kuinka ne juoksevat eläintenhoitajan traktoria pakoon?" Zody kysyi.

"Entä… krokotiilit? Ovatko nekin joskus surullisia ja peloissaan?" Aharsi kysyi.

"Etkö ole nähnyt, kuinka ne painuvat piiiiiiloon pinnan alle?" Zody vastasi ja tökkäsi ystäväänsä kevyesti kuonoon. "Me kaaaaaaikki kaipaamme joskus kotiin. Siksi me kaikki näytämme erilaisilta. Olemme erilaisia, että muistaisimme. Katso minua. Minulla on tämä iiiiiiiiihana häntä, jotta muistaisin että me leopardit olemme parhaita kiipeilemään puissa."

Aharsin olo oli paljon parempi, ja pian se alkoi kehrätä pehmeästi. "Ja minulla on aina raitani, jotta voin naamioitua korkeaan ruohikkoon. Me tiikerit olemme Bengalin parhaita metsästäjiä!"

"Minne tahansa menetkin, raitasi seuraavat mukana", Zody sanoi ja hymyili.

"Ja kun norsu tuntee olonsa surulliseksi, se voi ihailla kärsäänsä ja muistaa, että on paras roiskuttamaan vettä", Aharsi sanoi. "Ja kun krokotiili on surullinen tai peloissaan, se voi katsoa räpyläjalkojaan ja muistaa, että on joen nopein uimari…"

Tiikeripoika hiljeni hetkeksi, sen silmäluomet alkoivat painaa, ja siltä karkasi huomaamatta haukotus. Oli tullut ilta, ja eläintarha oli täynnä lukemattomia eläinten iltahuutoja. Osalla eläimistä oli raidat, toisilla täplät. Kukaan niistä ei ollut täysin toisensa kaltainen. Tuli ilta, ja miljoona tähteä syttyi taivaalle, ja silloin Aharsi alkoi ymmärtää, että vaikka eläimet olivat erilaisia, niistä kaikista tuntui joskus samalta. Silloin se ymmärsi, ettei koskaan olisi yksin ja että se kantaisi kotia aina sydämessään.