Hannu ja Kerttu

Olipa kerran köyhä halonhakkaaja. Hän asui pikkuruisessa kylässä metsän reunalla kahden lapsensa ja uuden vaimonsa kanssa. Lasten nimet olivat Hannu ja Kerttu Hannu oli Kertun isoveli.

Eräänä päivänä heillä ei ollut enää lainkaan ruokaa. Halonhakkaajan vaimo sanoi miehelleen, että heidän oli pakko lähettää lapset metsään. Hän toivoi, että lapset eksyisivät lopullisesti. Silloin hänelle ja halonhakkaajalle jäisi riittävästi ruokaa.

Hannu kuuli ilkeän äitipuolensa sanat. Hän meni ulos ja täytti taskunsa pienillä, valkoisilla kivillä.

Seuraavana päivänä halonhakkaaja ja hänen vaimonsa veivät lapset metsään. Halonhakkaaja ei ollut iloinen siitä, että lapset jätettäisiin metsään, mutta hänen vaimonsa pakotti hänet tekemään niin.

Hannu ja Kerttu jäivät siis yksin metsään.

Tuli yö ja kylmä. Kerttu alkoi itkeä.

"Älä huoli", Hannu sanoi, "vaan tartu käteeni, niin vien meidät kotiin."

Hannu oli tiputtanut taskustaan valkoisia kiviä, kun he olivat kulkeneet metsään sinä aamuna. Onneksi kuu paistoi kirkkaana ja valaisi valkoiset kivet. Lapset seurasivat kivien muodostamaa polkua kotiin.

Halonhakkaajan vaimo oli vihainen nähdessään lapset. Hän huusi miehelleen ja käski tämän viedä lapset takaisin metsään ja jättää sinne. 

Halonhakkaaja oli kauhuissaan, mutta hän pelkäsi vaimoaan. Hän suostui tämän käskyyn. Kun lapset työnnettiin ovesta ulos, Hannu nappasi mukaansa palan leipää. Kun he kulkivat taas metsään, Hannu tiputteli matkan varrelle leivänmurusia. Hän toivoi, että voisi jälleen seurata niiden muodostamaa polkua takaisin kotiin.

Kun he olivat keskellä metsää, lasten isä mutisi jotain selitykseksi ja sanoi, että hänen täytyisi lähteä.

Taas tuli yö, mutta tällä kertaa kuuta ei näkynyt. Lapset käpertyivät yhdessä suuren puun juureen ja nukkuivat siinä aamun asti.

"Älä huoli", Hannu sanoi aamulla. "Me voimme seurata leipäpolkua kotiin."

Leivänmurujen muodostamaa polkua ei kuitenkaan näkynyt. Hannulle ei ollut tullut mieleen, että linnut söisivät murut. Tällä kertaa lapset olivat oikeasti eksyksissä.

He vaelsivat läpi metsän. Pitkään kuljettuaan he saapuivat hassulle mökille, joka sijaitsi puiden siimeksessä. Mökki näytti siltä, kuin se olisi tehty piparkakusta ja koristeltu kuorrutteella.

Hannu mursi palan seinästä. Hän söi sen – ja se maistui hyvältä! Kerttu mursi palan ikkunalaudasta. Se maistui herkulliselta! He mursivat lisää paloja, jotka olivat piparia, keksiä ja makeisia.

Yhtäkkiä ovi avautui ja ulos astui vanha mummo. Hän ei ollut ystävällinen vanha mummo… ei tosiaankaan! Hän oli noita!

"Syökää vain", hän sanoi, "ja tulkaa sisään!"

Hannu ja Kerttu olivat iloisia, kun saivat lisää syötävää. Noita antoi Hannulle ja Kertulle paljon syötävää. Hän antoi heille hyvin, hyvin paljon syötävää! Hän antoi heille aivan liian paljon syötävää!

Ilkeä noita aikoi paistaa lapset uunissaan ja syödä heidät! Hän kuitenkin ajatteli, että he saattaisivat maistua paremmalta, jos eivät olisi niin laihoja. Hän halusi syöttää heitä ja syödä heidät vasta sitten, kun he olisivat lihoneet. Noita tarjosi lapsille paljon ruokaa joka päivä viikkojen ajan.

Hän pakotti Kertun siivoamaan taloaan ja lukitsi Hannun häkkiin. Joka ilta hän puristi Hannun sormea, jotta tuntisi, kuinka lihava tämä jo oli.

Noidan näkö ei ollut kovin hyvä. Hänen piti kokeilla Hannun sormea, sillä hän ei nähnyt kunnolla. Hannu oli kuitenkin nokkela. Hän säilytti taskussaan kananluuta. Joka ilta hän antoi noidan puristaa sitä sormensa sijaan. Noita oli vihainen, koska Hannu ei vaikuttanut lihovan lainkaan.

Eräänä päivänä noita kyllästyi odottamaan Hannun lihomista. Hän laittoi uuniin tulet, että voisi paistaa pojan ja nauttia herkullisen aterian.

Hän avasi uunin luukun ja katsoi sisään tarkastaakseen, oliko se jo kuuma. Kun noita kumartui alas, Kerttu juoksi huoneen halki ja tönäisi noidan uuniin. Sitten hän läimäytti uunin luukun kiinni! PAM! Noita oli kiikissä!

Kerttu tutki piparkakkutalon läpikotaisin. Se oli täynnä kakkuja ja makeisia. Yhdestä huoneesta hän löysi arkun täynnä kultaa. Kerttu löysi myös Hannun häkin avaimen.

Hän päästi veljensä vapaaksi. Lapset laittoivat taskuihinsa niin paljon kultaa kuin jaksoivat kantaa ja lähtivät matkaan.

Kaksi päivää lapset samoilivat metsässä. Lopulta he löysivät kotiin ja löysivät sieltä isänsä! Hän oli onnellinen nähdessään lapset ja kertoi, että äitipuoli oli lähtenyt. 

Hannu ja Kerttu olivat löytäneet takaisin kotiin. He eivät enää koskaan olleet nälissään tai köyhiä.